Perustulo FAQ - Versio 1.1

Mitä perustulo tarkoittaa?
Perustulo tai kansalaispalkka on tuloa, jonka jokin poliittinen yhteisö antaa kaikille jäsenilleen ilman kontrollia.

Maksettaisiinko perustulo kaikille?
Kyllä. Perustulon idea on, että se vapauttaa ihmiset kontrollista. Se maksettaisiin jokaiselle yhteisön jäsenelle.

Maksetaanko perustulo palkkatuloista huolimatta?
Kyllä. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on monimutkainen ja hankala esimerkiksi pätkä- ja vuokratyöntekijöille, joilla on toisinaan tuloja ja toisinaan tarvetta tuelle. Perustulo sen sijaan maksettaisiin kaikille. Palkkatulot lisäisivät henkilön tuloja.

Tekeekö perustulo ihmisistä laiskoja?
Ihmiset tekevät erilaisia yhteistä hyvinvointia ja rikkautta tuottavia asioita koko ajan. Perustulo tarkoittaisi, että nekin, joiden osaamisesta kukaan ei suostu maksamaan palkkaa, saisivat mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään. Perustulo vapauttaisi ihmiset pakosta tehdä töitä huonoilla työehdoilla, ja antaisi ihmisille neuvotteluaseen pahimpia riistäjiä vastaan.
Perustulo myös tukisi mahdollisuuksia panostaa yhteisöllisiin toimintoihin (vapaaehtoistyö, järjestöt, harrastusporukat, keskinäisen avun verkostot...).

Miten perustulo vaikuttaisi tuottavuuteen?
Avatessaan mahdollisuuksia omalle ja yhteisölliselle ajankäytölle, perustulo avaisi mahdollisuuksia myös yritysideoiden/tavarainnovaatioiden tuotannolle. Samalla kun perustulo toisi turvaa ja oikeutta joustavalle työvoimalle kadottamatta uuden työvoiman joustavuutta, se tukisi myös yksityistä ja yhteisöllistä riskinottoa. Näin se olisi oiva keino tukea innovaatioperustaisen talouden tuottavuutta. Ensimmäisessä tapauksessa perustuloa voisi pitää uutena kompromissina työvoiman ja pääoman välillä. Toisessa tapauksessa se olisi suoraa tukea pienyritysten kasvupohjalle - mukaan lukien kolmannen sektorin yritykset. Ja samalla kun perustulo loisi pohjaa pienyritysten muotoutumiselle, se myös helpottaisi työvoiman joustavaa liikkumista pienyritysten maastossa. Tämän tason yritykset aina kolmannen sektorin yrityksiä myöten tarvitsevat tietenkin joustavaa työvoimaa siinä missä Lidlitkin.

Onko perustulo nimenomaan rahaa vai myös palveluita?
Yleensä perustulolla tarkoitetaan tiettyä summaa rahaa, jolloin sen saaja voi itse päättää miten tulon käyttää. Perustulon voi nähdä myös koostuvan suoran tulon lisäksi epäsuorasta tulosta (palveluista): silloin esimerkiksi terveyspalvelut nähtäisiin osana perustuloa.

Eikö se tekisi rikkaammista yhä rikkaampia?
Jos verotus on progressiivista, eli veroprosentti nousee tulojen nousun mukaisesti, rikkaat maksaisivat oman perustulonsa veroina takaisin. Koska yhä useammat varakkaat kätkevät tulonsa pääomatuloihin ja osinkoihin, olisi tärkeää että näiden verotusta korotetaan.

Eikö perustulo saisi ihmisiä kuluttamaan lisää, kun kulutusta pitäisi nimenomaan vähentää?
Perustulo ei välttämättä tarkoita sitä, että ihmiset ostaisivat lisää turhaa krääsää. Se voisi sen sijaan tarkoittaa tiettyä perusturvallisuutta useammille. Esimerkiksi varmuus siitä, että on varaa maksaa vuokra myös ensi vuonna, on kohtuullinen vaatimus, eikä lisää kulutusta mitenkään. Luksuksen voi nähdä myös aikana: jos ei ole pakko mennä ankeaan duuniin, jossa myydään täysin turhia kännykänkuoria tai kaupataan juorulehtiä, on enemmän aikaa vain olla, tai tehdä itselle mielekkäitä asioita.
Toisaalta on myös hyvä muistaa, että kun alemmille sosiaaliryhmille annetaan lisää rahaa, rahat päätyvät nopeasti kulutuksen kautta takaisin "kiertoon". Köyhät kun eivät sijoita rahojaan pääomaksi, vaan kohottavat ensisijaisesti elintasoaan. Siten perustulo lisäisi alempien sosiaaliryhmien elintasoa, ja olisi samalla panostus yksityiseen kulutukseen.

Eikö olisi parempi antaa tukea vain sitä tarvitseville?
Perustulo on tarveharkintaisia tulonsiirtoja parempi, koska se ei ole apua, eikä siis merkitse ihmistä avuttomaksi, vaan tukee oma-aloitteisuutta. Sen ihmiskuva on "positiivinen" ja aktiivinen.

Rajoittuuko perustulo kansallisvaltioon?
Perustulomalleja on erilaisia. Perustulo voidaan toteuttaa minkä tahansa poliittisen alueen sisällä. Monet tahot ovat ehdottaneet EU:n laajuista perustuloa.

Onko perustulo sama kuin kansalaispalkka?
Periaate on sama. Kansalaispalkka korostaa kansalaisuutta, kun taas perustulo tarkoittaa tuloa, joka maksettaisiin kaikille jonkin alueen asukkaille.

Saisivatko yksin asuvat ja perheelliset yhtä paljon rahaa?
Kyllä. Koska ihmisten asumisjärjestelyihin liittyvästä kontrollista luovuttaisiin, tulisi myös erilaisten ryhmien yhteisasuminen helpommaksi. Tällä hetkellä Suomessa Kelan järjettömän politiikan takia nainen ja mies eivät voi jakaa asuntoa ilman, että paremmin ansaitseva joutuu elättämään toista. Perustulomalli helpottaisi tällaisia tilanteita. Jääkaapin jakaminen tai yhteisöllinen eläminen olisi helpompaa, jos siitä ei tulisi selvitettävää viranomaisten kanssa.

Kuka sen maksaa? Onko siihen varaa?
Ne, jotka riistävät yhteiskunnallista tuotantoa. Pomot ja suurosakkeenomistajat, jotka ulosmittaavat voittoa stressaantuneen prekariaatin kustannuksella. Yritykset, jotka keräävät hyödyn joustavasta työvoimasta: pätkätöistä, työharjoitteluista ja ylipäänsä työn epävarmistumisesta. On ainoastaan kohtuullista, että yritykset myös maksavat tästä.
On hyvä muistaa, ettei perustulo tule uudeksi lisäksi kaiken päälle, vaan korvaisi sosiaaliturvan nykymuotoja. Jo nykyään työnantajat maksavat työntekijöidensä palkkana useamman kymmenen prosenttiä työeläkemaksuja. Sosiaaliturva kustannetaan erilaisina veroina. Perustulo voisi tulla jopa näitä järjestelyjä halvemmaksi (tästä nyt tosin lienee vähän erisuuntaisia laskelmia). Toisaalta tiukasti ottaen pitää aina muistaa, että perustulo
sisältää ajatuksen uudesta oikeudesta. Ei oikeuksien kohdalla kysellä ensimmäisenä, mitä ne maksavat... Työvoiman näkökulmasta ei ole niin suurta väliä, miten pääomapiirit järjestävät perustulon maksamisen. Kunhan maksavat. :)

Onko perustulo utopiaa?
Perustuloa on tutkittu sosiaalipolitiikassa ja siitä on olemassa erilaisia pohdittuja malleja. Sosiaalipoliittista suunnittelua pitää varmasti tehdä edelleen, mutta ennen kaikkea perustulon edistyminen tarvitsee poliittista voimaa. Viime aikoina tätä voimaa ovat nostaneet ennen kaikkea eurooppalaiset yhteiskunnalliset liikkeet. Siinä missä ammattiyhdistykset ja puolueet ovat kyenneet lähinnä vain paikkailemaan hyvinvointivaltion murentuvaa pohjaa ja valittelemaan pysyvästi tilapäiseksi muodostunutta resurssipulaa (usein päällimmäisenä kysymyksenä, mistä leikataan vähiten), liikkeet ovat kyenneet nostamaan perustulon muodossa ilmoille uuden poliittisen "ohjelman", positiivisen ohjelman, jossa on aineksia hyvinvointivaltion kriisin ylittämiseksi, uudeksi hyvinvoinnin jakamisen ja tuottamisen tavaksi.
Ennen kaikkea nyt tarvitaan siis kansalaistoimintaa. Sen lisäksi, että joka päivä lehdistä saa lukea - niin pääkirjoituksista kuin yleisönosastoilta - kuinka ne ja nämä sosiaalipalvelut eivät toimi ja kuinka työntekijöillä menee huonosti niin taloudellisesti kuin henkisesti, nyt on toiminnan aika. Uusi unelma on muotoutumassa. Se tarvitsee tekijöitä.
Perustulo on realismia; se tarvitsee vain joukkovoimaa taakseen. Hyvä on muistaa sekin, ettei perustulo ole mitenkään leimallisesti radikaali tai edes vasemmistolainen vaatimus. On oikeistolaisia ja liberaaleja, jotka vaativat perustuloa. Kun mennään Eurooppaan, perustuloa kannattavia puoluepoliitikkoja ja asiantuntijoita on ylipäätään huomattavan paljon. Oikeistolaisissa ja vasemmistolaisissa malleissa on tietenkin eroja, mutta perustulokysymyksen kyky läpäistä poliittinen värivalikoima kertoo sekin osaltaan vaatimuksen "realistisuudesta".

Perustulo eli palkittu elämä

Kun puhutaan uudesta työstä ja siihen liittyvästä työvoiman prekarisaatiosta, nousee keskeiseksi vaatimukseksi vastikkeeton perustulo.

”Hyvinvointivaltio” alkaa olla tänään vain päähänpinttymä, jota erinäiset tahot hokevat kuin pitääkseen uskoaan yllä epätoivoisessa tilanteessa. Tilalle on astunut kilpailu niukoista resursseista. Samalla sanaan ladataan toivoa. Ehkäpä sittenkin? Ehkäpä tilalle nousee entistä parempi hyvinvointivaltio. Kunhan hieman vielä kiristetään vyötä ja odotetaan...

Entäpä jos katsottaisiin todellisuutta suoraan? Entäpä jos koetettaisiin löytää luovia ratkaisuja ikuisen resurssipulan tilalle? Miksi siis vaadimme vastikkeetonta perustuloa, uutta tulonsiirron muotoa perinteisen sosiaaliturvan (aina niukaksi jäävän) paikkailun sijaan?

Riskien jakaminen

Valtion sääntelypolitiikka ei näytä enää kykenevän takaamaan täystyöllisyyttä. Kun työttömyydestä muodostuu niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla ”pysyvästi tilapäinen” ilmiö, ontuvat palkkatulojen lyhytaikaisiin katkoksiin suunnitellut sosiaaliturvan muodot väistämättä. Ongelmana ei ole vain turvan niukkuus, vaan myös sen kömpelyys. Markkinoiden edellyttäessä joustavaa työvoimaa entistä useampi löytää itsensä tilanteesta, joka ei istu hyvinvointivaltion olettamiin rooleihin.

Tänään työttömyyden ja työllisyyden jaksot voivat vaihdella nopeastikin keskenään, eikä eri roolien välillä ole selkeitä rajoja. Opiskelijat käyvät töissä, työntekijät ja työläiset opiskelevat, työtön tekee keikkaa. Itse kullakin lienee kokemuksia siitä, miten turhauttavaa valtiobyrokratian kanssa säätäminen on tällaisessa kroonisesti epämääräisessä elämäntilanteessa. Sitä on aina liikaa jotain ja liian vähän jotain muuta täyttääkseen byrokratian vaatimat mitat.

Yksi perustuloa puoltavista argumenteista onkin jo pitkään ollut ajatus siitä, että yksinkertaisempi järjestely keventäisi valtiobyrokratiaa. Harvempi muistaa, että kyse on ennen kaikkea uuden työvoiman luonteesta. Joustava työvoima ei istu valtion kuosiin samoin kuin perinteinen työvoima, joka voitiin jakaa selkeisiin sektoreihin, ammatti-identiteetteihin, elämänvaiheisiin ja vastaaviin. Perustulo työmarkkinastatuksesta riippumattomana vastikkeettomana tulonsiirtona vastaisi tehokkaasti tähän tilanteeseen.

Taloudellisten organisaatioiden (yrityksistä valtionhallintoon ja kolmanteen sektoriin) mahdollisuus käyttää työvoimaa joustavasti on tänään niiden tärkeimpiä kilpailutekijöitä. Niinpä työvoiman oikeuksia on alettu purkaa ja työehtoja väljentää. Tällainen joustavoittaminen tuottaa prekarisaatiota, jossa riskit siirtyvät yksilöiden kannettaviksi (jokainen on oman elämänsä yrittäjä). Joustavoitettu työvoima kohtaa tilanteen paradoksina, jossa riskit on tuotettu kollektiivisesti, mutta ne täytyy kantaa yksilöllisesti. Perustulo olisi riskien jakamisen muoto, joka ei jäykistäisi työvoimaa, vaan tasoittaisi joustavasti markkinoiden synnyttämiä riskejä.

Yhteiskunnallinen tuotanto

Perinteinen sosiaaliturva näki mahdollisuuksia jakaa hyvinvointia (palveluina ja tukina) vain, jos ensin on tuotantoa. Oli oltava, mistä jakaa ja se mitä jaettiin syntyi työpaikoilla työajan puitteissa. Enää tuotanto ei sijoitu kokonaisuudessaan mihinkään määrättyyn aikaan tai paikkaan. Tuotannon informatisaatio ja palvelumuotoistuminen, tiimityöskentelyn yleistyminen, symbolisten ja affektiivisten työtehtävien osuuden kasvu ja vastaavat seikat korostavat tärkeimpinä työvälineinä työntekijän persoonallisuutta sekä hänen yleisiä inhimillisiä kykyjään. Työn tuottavuus ei siten ole enää sidottu määrättyjen liikesarjojen täsmälliseen suorittamiseen; tuotanto tapahtuu siellä, missä kemiat kohtaavat ja syntyy synergiaa, siellä, missä ihmiset vaihtavat ajatuksia ja jakavat tunteita. Tänään tuotanto perustuu jakamiselle.

Kun organisaatio työllistää persoonallisuuden tai kasaa inhimillistä pääomaa, työllistää se itse asiassa kokonaisia yhteiskunnallisten suhteiden verkostoja. Tuottavuus on elämän yhteiskunnallinen ulottuvuus, mutta työvoimalle maksetaan vain yksilöllisistä ja mitattavista suorituksista. Työntekijä on tulosvastuullinen. Organisaatiot odottavat tulosta, mutteivät maksa kaikesta siitä yhteiskunnallisesta elämästä, joka ei varsinaisesti materialisoidu missään määrätyssä työsuorituksessa mutta on jokaisen välttämätön edellytys. Perustulo olisi rehellinen korvaus yhteiskunnallisesta tuotannosta, tuotannosta, jossa kaikki ovat mukana työmarkkinastatuksesta riippumatta vain intensiivisyyden asteiden vaihdellessa.

Yhteiskunnallisen tuotannon ja tulosvastuullisuuden kuilua silloittavana palkkiona perustulo avaisi tilaa omaehtoisesti järjestäytyvälle työvoimalle, kuten pienyrittäjille, freelancereille, kolmannen sektorin yrityksille, apurahatutkijoille ja -taiteilijoille sekä muille itsensä työllistämisen taitajille. Perustulo itsellistäisi riskinottoa ja tukisi persoonallisten yritysten syntyä. Nykyisessä tilanteessa esimerkiksi toiminimellinen yrittäjä ei voi jäädä työttömäksi, vaikka tuloja ei olisikaan. Perustulo tekisi tilanteesta aivan toisen.

Kuka maksaa?

Joillekin perustulo on moraalinen uhka, joka vaarantaa ahkeraksi katsotun kansanluonteemme tai ainakin nuorisomme, joka jo tänään pelaa mieluummin pleikkaria kuin miettii, miten kantaisi parhaiten kortensa kansakunnan kekoon. Ehkä olisi paikallaan moralisoida vähemmän ja luottaa enemmän. On sitä paitsi paikallaan muistaa, että lisäykset alempien sosiaaliluokkien tuloissa päätyvät nopeasti ja jokseenkin kokonaisuudessaan kulutukseen.

Vaikka perustulo olisi huomattavankin reilu, se tuskin kasautuu, vaan päätyy nopeasti takaisin kiertoon sijoituksina palveluihin ja tavaroihin. Mikä tässä uhkaa jotain niin sanottua yhteiskuntamoraalia, kun kerran yksi jos toinenkin markkinoiden hyvinvoinnista huolehtiva taho korostaa yksityistä kulutusta talouden veturina? Miksi emme suorastaa pyrkisi luomaan kuluttavaa luokkaa luovan luokan rinnalle? Perustulo olisi keino pistää prekariaattiakin kulutustalkoisiin.

Samalla on syytä pitää keskustelu realistisena. Jos perustulo lisäisikin kulutuspohjaa, niin epäilen suuresti, aiheuttaisiko se edes yli 600 euron tasoisena massamittaista työstä jättäytymistä. Tuskinpa reilukaan perustulo tyydyttäisi monien kulutustarpeita ainoana ansiona. Kulutusyhteiskunnasta syrjään vetäytyville aktivisteille, tieteilijöille, taiteilijoille, järjestö- ja yhteisöaktiiveille sekä muille kulutustavaroista vähemmän kiinnostuneille se voisi sen sijaan tarjota uusia mahdollisuuksia erilaisiin yhteiskuntaa rikastuttaviin kokeiluihin

Mitään epärealistista ei liity perustulon maksamiseenkaan. Suomen maailmanmarkkina-asema on parantunut koko ajan hyvinvointijärjestelmän rahoituspohjan kaventumisen myötä. Elämme mittausten mukaan hyvin kilpailukykyisessä yhteiskunnassa. Kun siis perustulon vaatijalle esitetään herkästi kysymys siitä, kuka perustulon maksaa, nousevat perutulon maksajiksi luontevasti tahot, jotka jo tänään, tosiasiallisesti, ansaitsevat voittonsa työvoiman joustavalla hyväksikäytöllä ja tuotannon yhteiskunnallisen ulottuvuuden kieltämisellä. Kyse ei ole palkansaajista, vaan yrityksistä. Reilun kokoinen perustulo – yritysten rahoittamana! Tässä on kyse vain poliittisesta paineesta.

Toisaalta on muistettava, että perustuloa vaativat nykyliikkeet ovat ennen kaikkea eurooppalaisia liikkeitä. Ne eivät ole kansallisia vaatimusten esittäjiä. Perustulokokeiluja voidaan ja niitä pitää tehdä alueellisesti, mutta perustuloa koskeva poliittinen aloite on tehty Euroopan viitekehyksessä. Ehkä yksikään valtio ei kykene toteuttamaan perustuloa. Eurooppa kuitenkin kykenee.

Hyvinvointivaltiossa oli työaikaa ja vapaa-aikaa. Yhteiskunnallistuneen tuotannon aikana tällainen jako ei enää toimi. Tänään meillä on palkittua ja palkitsematonta elämää.

JP

Se todellinen luova luokka

Euroopan johtajien 2000 -luvun alussa sopima ns. "Lissabonin strategia" julistaa, että Europasta on tehtävä "tietopohjainen talous". Keinona nähdään työvoiman jakaminen kahtia. Yhtäältä on luotava aivotyöläisten hyvin palkattu, yrityksiä palveleva, soveltavaa tutkimusta tekevä ja patentteja hankkiva eliitti, jolle on tarjolla hyvä yksityinen sosiaaliturva ja korkeat eläkkeet. Siitä on erotettava "rupusakki" tai "roskajoukko", joka pakotetaan pienellä palkalla erilaisiin uudistuviin teollisuustöihin, McDonalds-hommiin, mutta ennen muuta kaikkein prekaareimpiin tietotöihin, opetukseen ja julkisrahoitteiseen tutkimukseen sekä erilaisiin palveluihin (pätkätyöläisistä suurin osa työskentelee jo julkisella sektorilla). Rupusakilta puuttuvat kaikki sosiaaliset oikeudet. Sen ainoa oikeus on jatkuva työn haku ja koko elämän prekaarisuus.

Koulutuksessa jako näkyy kaksiportaisen tutkintojärjestelmän luomisena, tutkimuksen ja opetuksen toistaan erottamisena, eliittikoulujen ja eliittiyliopistojen rakentamisessa, erilaisten tasokurssien runsaudessa, itseopiskelun kontrolleissa. Työmarkkinoilla se näkyy työsopimusten väliaikaisten muotojen lisääntymisenä: harjoittelijat, oppisopimukset, työllisyystuilla työllistetyt. Suuri osa uusista työsopimuksista on prekaareja ja suurin osa prekaareista on nuoria ja naisia. Työmarkkinat eivät ole jakautuneet vain sukupuolen, vaan myös sukupolven mukaan: esimerkiksi Ranskassa 50-vuotias ansaitsi vuonna 1975 15 % enemmän kuin 30 - vuotias; nykyään ero on 40 %. Poliitikkojamme kehitys ei huoleta eikä tulonjakokysymys ole heidän esityslistallaan ensimmäisenä muuten kuin keskusteltaessa tuloerojen kasvattamisesta kilpailukyvyn lisäämiseksi.

Ranskalaisnuorten tämänkeväinen liikehdintä on tämän tietokapitalismin uusliberalistisen säätelyn ensimmäinen suuri kriisi siksi, että se ylittää sekä sukupolvijaon, sukupuolijaon että luokkajaon: "keskiluokkaiset" nuoret yhdessä lähiöiden maahanmuuttajien ja perinteisten ammattiliittojen kanssa. Viesti on selvä: prekarisaatio koskettaa koko yhteiskuntaa. Se ei ole vain nuorten, naisten, maahanmuuttajien tai savupiipputeollisuuden työläisten ongelma. Siksi ongelman ratkaisu ei myöskään voi koskea vain nuoria tai naisia. Siihen ei riitä mikään erityisryhmiin kohdistuva osauudistus eivätkä mitkään poikkeukselliset tukitoimenpiteet, kun esimerkiksi paperitehdas katoaa paikkakunnalta. Osauudistukset merkitsevät vain syntymässä olevan poliittisen subjektin hajottamista tuodessaan mukaan "taistelun rahasta", siitä ketä juuri nyt täytyy tukea.

Mutta mielenosoitukset iskevät myös uusliberaaliin jakopolitiikan herkkään kohtaan, jota voidaan kutsua eettiseksi, koska niissä kuuluu selvästi vaatimus hyvästä elämästä: "meitä ei voi kohdella näin", "me emme halua elää tällä tavoin", "me emme halua elämältämme tätä".

Niin sanotussa uudessa työssä työsuoritus on vain jäävuoren huippu. Itse työ ei näy, koska se tapahtuu vuorovaikutuksena ja siinä tarvittavat taidot ovat tiedollisia ja sosiaalisia. Työnantaja ei osta määrättyjä tehtäviä, vaan yhä useammin palveluita, joihin kuulu "työläisen tieto" ja tämän ruumiillinen olemassaolo (asenne, ulkonäkö). Työläisen on kyettävä ylittämään pelkkien ennalta määrättyjen tehtävien suorittaminen, muuten hän ei tuo lisäarvoa.

Työn tila ei enää ole tehdas tai erityinen työpaikka, vaan "yhteiskunta". Siksi myös uuden arvon luomisen ja riiston sekä myös eristämisen tila on koko yhteiskunnan tila eikä enää jokin erityinen työpaikka. Riiston ja kapitalismin vastaisen taistelun tärkeimmät paikat eivät ole löydettävissä työtehtävistä, työpaikoilta ja työajasta, vaan ne sirottuvat yhteiskuntaan, sen tilaltaan rajattomalle, ajaltaan loputtomalle ja toiminnaltaan epämääräiselle pinnalle.

Yyhteiskunnalliset konfliktit eivät leviä tehtaista, pajoista ja toimistoista yhteiskuntaan, vaan yhteiskunnasta tehtaisiin ja toimistoihin. Tämä on ollut nähtävissä jo pitkään, viimeksi Ranskassa.

Vasemmiston katastrofaalinen kriisi on selvä osoitus tästä muutoksesta. Vasemmiston toistuva vetoaminen työväestöön, työväenluokkaan, työtätekeviin, jopa moralistinen puhe "vähäosaisista", kertoo sen perustan muuttumisesta satunnaiseksi ja pakenevaksi. Työ, työtehtävät ja suoritukset pakenevat, muuttuvat, katoavat ja vaihtelevat. Mutta yhtä lailla liikkuvat ja pakenevat työntekijät, uudet aivotyöläiset ja prekaarit, joita on vaikea sitoa loppuelämäkseen johonkin erityiseen työhön. Työpaikkojen liikkumisen ja pakenemisen estämisen poliitikkomme ja virkamiehemme näkevät mahdottomana tehtävänä, siksi he paneutuvat sitäkin hartaammin työntekijöiden liikkumisen estämiseen ja kehittävät jatkuvasti uusia työhön sitomisen ja työhön pakottamisen järjestelmiä.

Jos teollinen työväenluokka ja siihen sitoutunut vasemmisto kärsi 1900-luvulla tappion, niin nyt se ja vasemmisto sen poliittisena ilmauksena on katoamassa kokonaan. Vasemmisto on kykenemätön ymmärtämään uutta liikkuvaa luokkasommitelmaa nykytuotannon sisällä: aivotyö, aineeton työ, affektiivinen työ, hoivatyön uudet muodot ja opiskelijat, maahanmuuttajat, naiset ja kaikki muut vanhan vasemmiston parasiiteiksi näkemät ihmiset sen ytimenä. Se, mitä vanhasta työväenluokasta on jäljellä, on pelkkä kuva työstä. Tämän kuvan avulla maailmassa suunnistava eksyy nykyään varmasti.

Sosiaaliturva ei voi enää perustua työlle eikä sen päämääränä tule olla työhön pakottaminen. Työhön perustuva ja työhön pakottava sosiaaliturva on yksi uusliberaaleista yhteiskunnan jakamisen keinoista. Palkka tai työhön perustuva sosiaaliturva kasvattaa jatkuvasti oikeudettomien prekaarien määrää. He elävät kaiken itsemääräämisoikeuden sekä kansalaisuuden ja edustuksen järjestelmien ulkopuolella. He ovat jokapäiväisessä elämässään erilaisten välittömien viranomaistoimenpiteiden kohteena, toimenpiteiden, joista ei voi valittaa:
työvoimaviranomaiset, sosiaalityöntekijät, koulutuksesta vastaavat viranomaiset ja erilaiset poliisit puuttuvat jatkuvasti heidän elämäänsä.

Tämä oikeuden ulkopuolelle jäävä ja oikeudeton väki eikä vanhan oikeuden turvassa elävä ja asemastaan mustasukkaisesti kiinni pitävä väestö muodostaa lähtökohdan uuden oikeuden rakentamiselle ja uudelle poliittiselle tietoisuudelle.

Prekariaatissa kokoontuu yhteen tuotantovoima, joka ylläpitää yhteiskunnallistuneen tuotannon dynamiikkaa. Se on todellinen "luova luokka", joka yritetään pakottaa mihin tahansa, mutta joka myös kykenee mihin tahansa. Se voi luoda uutta oikeutta, jota kukaan muu ei sen puolesta tee.

Vaatimus perustulosta vailla ehtoja, perustulosta, joka on irrotettu työstä ja joka antaa valinnan vapauden työn, koulutuksen ja asuinpaikan suhteen on kaikkia maailman prekaareja yhdistävä vaatimus. Sitä voidaan pitää "tietopohjaisen talouden" näkökulmasta julkisena sijoituksena tietoon ja tiedon tuotantoon sekä ihmisten lähtöpalkkana.

Perustulossa ei ole kyse vain rahallisesta sijoituksesta. Kyse on ennen kaikkea uusista oikeuksista uudessa yhteiskunnallistuneen tuotannon ja tietotalouden tilanteessa. Perustulo vailla ehtoja muodostaa pohjan, eräänlaisen sosiaalisen perustuslain henkilökohtaisille oikeuksille, koska se antaa mahdollisuuden kieltäytyä mistä tahansa työstä ja auttaa kehittämään ihmisiä persoonina riippumatta välittömien työtehtävien tarpeista. Näin se lisää ihmisten itsenäisyyttä, oma-aloitteisuutta sekä demokraattista päätöksentekokykyä. Se saa yhteiskunnan toimimaan tehokkaammin sekä kasvattaa riskien sietokykyä koko yhteiskunnan mitassa. Se antaa myös mahdollisuuden liikkua vapaasti. Toisin sanoen perustulossa on kysymys nyky-yhteiskunnalle perustavien ihmisoikeuksien toteuttamisesta.

Uutta prekaaria työtä tutkineet pitävät prekaareja passiivisina ja järjestäytymättöminä erilaisten poliittisten ja sosiaalisten toimenpiteiden kohteina. Poliitikot, ministeriöt, asiantuntijatyöryhmät ja ammattiliitot ovat valmiita hoitamaan heidän asioitaan, koskia heillä ei ole kuulemma omaa ääntä, tai koska "työllä yleensä" ei voi olla omaa ääntä ja paikkaa yhteiskunnassa.

Ranskan kevät ja eri puolilla Eurooppaa järjestettävät MayDay-tapahtumat kuitenkin osoittavat, että prekaarit kieltäytyvät yhä useammin jäämästä sosiaalipoliittisten toimenpiteiden ja pelkän moraalisen empatian passiivisiksi kohteiksi. He eivät halua olla uusliberaaleilla työmarkkinoilla milloin tahansa ja missä tahansa ostettavaa ja myytävää kauppatavaraa, jota kohdellaan miten tahansa. He haluavat itse tehdä kohtalonsa. Nyt yhteiskunnan tilaan muodostuu paikkoja, joista uusi subjektiivisuus, uusi "me" etsii ilmaisuaan. Näissä paikoissa, tässä ajassa ja näissä teoissa voidaan nähdä heijastuksia tulevan demokraattisen yhteiskunnan kuvasta.

JV